Torinossa tänään 4,8 asteen maanjäristys

Olen ollut järkyttynyt norjalaisten puolesta. Koko maailma on hiljentynyt terroriampujan tekosista. On vaikea miettiä, miten norjalaiset toipuvat tällaisesta ja pääsevät taas eteenpäin. Olen ajatellut nuoria uhreja, heidän perheitään ja ystäviä. Lähettänyt heille empatiaa ajatuksen voimin. Oloni on ollut alakuloinen tuollaista murhetta ja tuskaa seuratessa.

Tässä on tullut ajateltua aktiivisemmin kuin yleensä elämän katoavaisuutta. Kaiken satunnaisuutta tai niitä kummallisia tapahtumaketjuja, joista tulevaisuutemme suunta määrittyy.

Ja tänään iltapäivällä koin henkilökohtaisen mullistuksen. Ei missään määrin verrattavissa Norjan kauhuun, mutta omaa pientä elämääni järisyttävän kokemuksen kuitenkin. Koin elämäni kamalimman luonnonmullistuksen. Määnjäristyksen.

Onneksi se oli sentään pieni maapallon moniin oikeisiin katastrofeihin verrattuna, mutta meikäläisen kokemusmaailmassa se oli jo tarpeeksi suuri liikuttamaan sisäistä turvallisuuden tunnetta. En olisi ikinä uskonut, että Torinossa voi täristä sillä tavalla! Vahvuus oli 4,8 richteriä. Järistyksen keskus oli vain 33 kilometriä Torinosta länteen eli heti Alppien juurella. Linkistä voi katsoa tarkemmin:

Seismologian keskus

Mitä siis tapahtui?

Olin maalaillut ranskalaiselle Kollille syntymäpäivälahjataulua, mutta oli tauon paikka. Kello oli puoli kolme iltapäivällä ja vatsassa jo kurni. Lämmitin eilistä lasagnea mikrossa ja asetuin keittiön pöydän toiselle puolelle syömään. Sitten alkoi täristä.

Ihmettelin onko sisäpihalla joku rekka tai muu kone vai porataanko jossain. Mutta työn ääniä ei kuulunut. Kurkkasin sisäpihalle keittiön parvekkeen ovista eikä siellä mitään koneita näkynyt. Pakko se oli uskoa, maanjäristys!

Seinät hytisivät sisällä ja ulkona. Tärinä kasvoi muutamassa sekunnissa ja minä vain tölväsin siinä paikallani haavi auki. Olo oli kuin rekan lavalla. Paitsi, että olin toisessa kerroksessa. Kivitalossa.

Talo tärisi, esineet tutisivat hyllyillä ja astiat kilisivät paikoillaan. Kadulla pärähti soimaan auton hälytys ja pieni kaktuksemme tupsahti kipostaan lattialle olohuoneessa. Säikähdin tosissani näitä ulkoisia merkkejä, ne osoittivat kovin konkreettisesti, ettei kaikki ole nyt kohdallaan.

Siinä muutamien sekuntien aikana mielessä ehti vilahtaa kaikenlaista. Jos ei nyt niin ylevää ajatelmaa, mutta käytännöllistä. Kuten:

Ei kai vaan järistys pahene? Eihän Torinon pitäisi olla seismisesti pahaa aluetta. Voiko talo romahtaa päälle? Kyseessä kuitenkin 1800-luvun pytinki ja päälläni vielä kolmen kerroksen verran kiveä... Mihin syöksyn, jos katto alkaa ropista päälle? Lisäksi ehdin huolestua rakkaalta ystävältäni saamastamme häälahjasta, antiikkisesta kristallikarahvista ja -laseista, etteivät ne vaan menisi rikki! Ainakin viimeinen ateria oli hyvä, kotitekoista lasagnea. (Naurettavaa, tiedän, mutta minkäs sitä ajatuksilleen voi...) Lisäksi mieltä vaivasi, kun ranskalaisen Kollin kanssa oli jäänyt jonkin sortin tahtojen taistelu päälle. Ja nyt hän oli töissä ja minä yksin kotona. Nyyh.

Järistys kesti arviolta vajaat 30 sekuntia. Mutta se oli tarpeeksi pitkä aika ahdistua moisesta. Sydän sykki ylikierroksilla ja pyörin olohuoneessa häkeltyneenä kokemuksesta. Menin kadunpuoleiselle parvekkeelle katsomaan. Ihmisten ääniä kuului kadulta. Vastapäisen talon parvekkeella oli nainen. Hän katsoi minuun ja osoitti ilmeellään, että kokemus oli järkyttävä hänestäkin. Heilutin käsilläni omat tuntemukseni ja olimme hetken yhdessä huolemme kanssa.

Kolli soitti. Olin iloinen ja huojentunut, kun sain puhua hänen kanssaan. Hänen työpaikallaan YK:n kampuksella järistys oli ollut samanmoinen. Kertasimme kokemuksen ja taisi siinä kyynelkin meikäläiseltä tirahtaa tunnekuohun keskellä. Tasaisen varmalla maalla tallaamaan tottuneelle tämmöinen kokemus oli shokeeraava. Hurjaa edes kuvitella minkälaista on todellisen katastrofin keskellä, mitä jotkut ihmispolot joutuvat käymään läpi... Sydän pysähtyy.

Laitoin muutamia tekstareita Suomeen. Niiden lähettäminen kesti kauan, linjoissa oli vikaa tai olivat tukossa monista yhteydenotoista. Internet pelasi kuitenkin hyvin. Torinon pari suomalaista ystävää siellä jo vaihtoi ajatuksia tapauksesta ja liityin joukkoon. Muilla lankapuhelimet ja kännykät eivät toimineet. Soitin äidille, kun tajusin, että Suomen uutisissa voidaan kenties lyhyesti mainita järistyksestä. Äitihän pelästyisi vallan tajuttomasti, joten oli parasta kertoa jo etukäteen kaiken olevan kunnossa.

Sen verran hurja tuo järistys minulle oli, etten ole osannut tehdä vielä mitään järkevää, ja nyt on jo kolme tuntia tärinöistä. Tuntuu hyvältä kirjoittaa kokemuksesta. Saa sen jotenkin käsitettävään ja ymmärrettävään muotoon. Toivon, ettei maa tärise allani enää ikinä samalla tavalla tai pahemmin.

Haluan jalkojeni seisovan tukevasti paikoillaan.

Maanjäristyksen jälkeen. Olohuoneen lattia jälleen tukena jalkaparkojen alla.
After the earthquake. Livingroom´s floor supporting again my poor feet.

Today I experienced a horrible event: earthquake here in Turin! I have never lived that before and it really shaked my world. Its´ magnitude was 4,8. The point was only 33 kilometres from Turin, next to the Alps. From this earthquake information site you can see more about it.

At first I thought there is somekind of big construction work going on or there is a truck on the inner yard. But no noise and no sight of that when I peaked out from the kitchen window. I was just eating my late lunch. Trembling got stronger in couple of seconds and I had to believe it´s an earthquake!

Some car alarm started to howl outside on the street and our little cactus fell down from its´ pot to the livingroom floor. I got scared if my dear friend´s wedding present, chrystal carafe and glasses fall down from the shelf.

Many thoughts were flashing in my mind. If not so exquisite but practical: it shouldn´t be possible to have catastophical earthquakes in Turin. But what if? Is the 19th century building made to last this or am I going to get the roof on my head? And I have still three floors on top of me! What should I do if it gets worse? My last supper was lasagne... (I know, ridicilous, but I couldn´t help my logics;)

Fortunately it got over in about 30 seconds. Nothing got broken in our home. But I was still trembling inside. I went to see the street from our smaller balcony. People were talking on the streets. In the opposite building there was a woman looking around from her balcony. Our eyes met. She showed her feelings to me with gestures, how terrified she got. Me too. We shared the moment without words.

Mr Cat called from his work. It trembled a lot also in UN campus, at his workplace. I was relieved to speak with him, it was very lonely to be alone at home during the quake.

It´s horrible even to think about real catasrophes - when this one already got me so scared.

I want my feet to stand still on a solid ground.