Ulkosuomalaisen identiteettihapuilua

Tämä viikko alkoi näemmä näinkin kepeissä merkeissä kuin identiteetin pohdinnalla :)

Jokaiselle ulkomailla asuvalle tulee varmasti jossakin vaiheessa tarve pohtia omaa olemassaoloaan vieraalla maalla, elämän merkitystä ja paikkaa uudessa ympäristössä. Muutos on niin konkreettinen, kun se tapahtuu elämän jokaisella osa-alueella, että sen hahmottamisessa menee aikaa.

En ole vieläkään sisäistänyt täydellisesti (tuskin tulenkaan) omaa elämääni ulkomailla. Eikä siihen välttämättä ole tarvettakaan. Olihan minulla jo Suomessa asuessa tarve aika ajoin päivittää ajatuksia itsestäni ja touhuistani. Ihminen ei ole koskaan valmis, ja kiertolaisen elämässä tämä vain korostuu.

Nimesin otsikon identiteetinhapuiluksi, koska sana identiteettikriisi tuntui liian raflaavalta. Ja totta puhuen en ole tainnut koskaan olla Totaalisen Hukassa omassa itsessäni. Hapuilua tosin tapahtuu enemmän tai vähemmän koko ajan, heh, mutta se vie vain eteenpäin.

Luin sattumalta vanhoja päiväkirjaotteita viimeisellä Suomen reissulla. Muistin vasta, kuinka suuri kaipuu minulla olikaan ulkomaille joskus kuusi vuotta sitten. Haaveilin muutosta Lontooseen. Leikittelin myös ajatuksella asumisesta Italiassa tai Ranskassa, mutta realistisena torppasin nuo aatokset kieliongelman takia. Niin siinä sitten kävi, että päädyin sekä Italiaan ja Ranskaan, ranskalaisen Kollin kanssa. Tässä mielessä voi siis sanoa, että olen saanut toteuttaa osan unelmistani! Olen siitä kiitollinen.

Vaikka saan mahdollisuuden elää mielenkiintoista elämää ja nähdä paljon sellaista, mistä vain haaveilin aikaisemmin, ei ulkomailla eläminen ole toki pelkkää juhlaa. Tai riippuu tietenkin elämästä, mutta nämä ovat minun pohdintoja :)

Se nyt on selvää, että perhe, läheisimmät ihmiset ja tärkeimmät paikat aiheuttavat ikävöinnin pistoksia. Mutta huomasin, että myös työstä luopuminen otti yllättävän koville. Olin saavuttanut itselleni tärkeän etapin, minut oli juuri muuttoa edeltävänä keväänä vakinaistettu, mikä ei ole itsestäänselvyys humanistille eikä kellekään taiteen alalla työskentelevälle. Minulla oli myös hyvät mahdollisuudet edetä pidemmälle. Mutta niin vaan uhkarohkeasti päätin jättää kaiken ja lähteä Kollini matkaan.

Alppimaisema lentokoneesta
Italian Alps from the airplane

Toki ulkomaille voi myös juurtua, mutta se vaatii asettumista ja elämistä paikallisessa kulttuurissa paikallisten kanssa. Minä ja Kolli olemme kulkureita. Tässä elämäntilanteessa ei voi täysin juurtua eikä todella kokea kuuluvansa jonnekin. Kollini työskentelee YK:ssa. Hän on siitä onnekkaassa asemassa, että työ on stabiili, häntä ei lähetetä muualle eikä työmatkojakaan ole juuri koskaan. Mutta me emme tule jäämään Italiaan. Tämä on vain välietappi.

Kokosin tähän joitakin mietteitä näistä juurettomuuden ajatuksista.

• Suomessa asuvat rakkaani eivät voi täysin samaistua kokemuksiini ja elämääni, enkä minä voi koskaan palata siihen tilaan missä olin ennen lähtöäni. Joskus koen syyllisyyttä marmattaessani elämän pienistä vastoinkäymisistä ja tyhmistä italialaisista, kun samalla tiedostan olevani etuoikeutettu monella tavalla. Monelle läheiselle elämäni voi kuulostaa romanttiselta seikkailulta, mutta he eivät voi tietenkään kokea näitä sydämen nyrjähdyksiä, joita ulkomailla asuminen väistämättä aiheuttaa.
• Sitä pikkutyttömäistä ikävää äitiin. Kyynelten kihoamista silmiin muistaessa viimeistä käden heilautusta äidin kadotessa näköpiiristä kohti terminaalia ja Suomeen vievää lentokonetta. Tiedostaessa, että menee taas pitkä aika ennen kuin saa olla äidin kanssa uudelleen.
• Vatsaa vääntävää huolta vanhemmista. Isä täytti jo 81 vuotta ja äiti täyttää pian 76. He ovat jo kovin iäkkäitä ja suren sitä, etten saa olla läsnä heidän kanssaan niin paljon kuin haluaisin, en ehdi auttamaan askareissa ja kuuntelemaan mitä heillä on jutusteltavaa. Pelkoa, jos jotakin kamalaa tapahtuu. Etten ehdi paikalle ajoissa. Olen muualla ja he joutuvat olemaan ilman minua. Koen valtavaa syyllisyyttä itsekkyydestäni asua näin kaukana heistä ja heidän elämänsä tapahtumista.
• Pihalla oloa ystävien elämästä. Kateellisena luen Facebook-päivityksiä menoista ja tapahtumista, joissa en saanut olla itse mukana. Harmitellen, että saan tietää uusista jutuista ja juoruista aina viimeisenä. Kaipuuta yhdessä hengaamiseen, hömpöttelyyn, jutusteluun maailman kaikista asioista, kysymään kamulta mitä sinulle oikeasti kuuluu. Kaipuuta olemaan läsnä toisen onnen hetkissä ja toimimaan lohduttavan olkapäänä elämän murjoessa. Pelkoa, että etäännyn ystävistäni liikaa ja joku päivä huomaan, että henkinen yhteys on katkennut enkä ole todella läheinen enää kenenkään kanssa kadottuani maailmalle.

Veneranta Pyynikillä, lempikävelyreittini
Little boat shore in Pyynikki forest at Tampere, my favourite path

• Minulla ei ole pysyvää kotia. Asumme vuokralla Italiassa ja meillä on lomapaikka. Suomi on henkinen koti, mutta siellä käyn vain kääntymässä. Joskus haaveilen siitä hetkestä, kun tiedän asettuneeni aloilleni. Siitä, että minulla ja Kollilla olisi todellinen koti, johon voisin panostaa eri tavalla kuin tähän ainaiseen muuttouhan alla olevaan vuokrakämppään ja vanhoihin huonekaluihin, joita siedämme ainoastaan siksi, että olisi tyhmää hankkia jotakin kallista, kun kohta taas kuitenkin muutetaan. Huonekalut aina kärsivät kansainvälisessä muutossa eivätkä ne sitten edes sopisi seuraavaan asuntoon, kun sen ulkonäöstä tai pohjaratkaisusta ei voi etukäteen tietää. Sinänsä materialistista höpinää, mutta tärkeää tuokin. Haaveilen myös omasta kattikaverista (ja aika epärealistisesti omasta aasista, hih), mutta tässäkin on oma haasteensa.
• Juurettomuus on myös sitä, etten kuulu täysin enää Suomeen mutten Italiaankaan. Ainoa syymme asua Italiassa on Kollini työpaikka. Olisi eri asia, jos olisin naimisissa italialaisen kanssa, yhteys ja ymmärrys kulttuuriin rakentuisi eri tavalla ja pysyvälle pohjalle. Minulla ei ole italialaisia ystäviä, en käy työssä, puhun italiaa vain ”un po” ja olen välillä ihmettelevä alien täkäläisten keskellä, heh. Olen rakentanut oman pikku maailmani, jossa toimin ja hahmotan olemassaoloni omilla säännöilläni. Kotikissana minulla on oma työni kotona, ja myös mielekkäitä harrastuksia. On kyllä ihanaa, että täällä on oma, pieni suomalainen piiri. Sitähän tulisi ihan hulluksi ilman suomalaista vertaistukea!

Torinon keskustaa
Turin city center

• En kuulu myöskään Ranskaan. Kulttuuri, kieli ja kaupungit ovat tulleet tutuiksi Kollini kautta, mutta koska emme asu Ranskassa, en ole voinut luoda sinne omaa maailmaani.
• En kokenut täysin kuuluvani muiden YK-puolisoiden joukkoon Bonnissa, missä asuimme kaksi vuotta ennen paluutamme Torinoon. Olin Bonnissa paljon tekemisissä YK:n puoliso-organisaation aktiivisten kanssa. Meillä oli yhteistä toimintaa, harrastekerhoja ja kahvitapaamisia, myös hyväntekeväisyyttä. Mutta Bonnin YK-puolisot ovat vielä enemmän kulkureita kuin minä ja Kollini. Siellä oleviin organisaatioihin kuuluu työntekijöille 3-5 vuoden välinen kierto, jolloin on pakko vaihtaa kohdetta.

Moni Bonnin kansainvälisistä ystävistäni oli jo asunut ympäri maailmaa, New Yorkista Katmanduun. Heille tuo elämäntapa on itsestäänselvyys eivätkä he ajatelleet yhtä kaihoisasti juurtumista jonnekin kuin minä. Tai he eivät ainakaan puhuneet siitä samalla antaumuksella kuin allekirjoittanut :)

Ero on toki siinäkin, että moni heistä oli lähtenyt YK:ssa työskentelevän puolisonsa matkaan jo nuorena. Minä olin ulkomaille muuttaessa jo 32-vuotias. Eikö vanha kissa opi uusia temppuja? Vai olenko vain enemmän kiintyvää sorttia oleva katti, jolle on vaikeaa jättää aina taakseen, kun ei voi rakentaa vanhan varaan?

Kotikatu Bonnissa
My home street in Bonn, Germany

Ennen tekemäni työ toi paljon merkitystä. Toisaalta on hyvä juttu, että joudun nyt määrittämään itseni ilman työtä. Sillä eihän työn pitäisi luoda identiteettiämme! Me luomme oman olemassaolon merkityksen itse. Työ on vain seuraus siitä mitä olemme tehneet ja ajatelleet ja kulkemamme tien pysähdyspaikka.

Toiset tiedostavat reittinsä selkeämmin kuin toiset. Satun itse kuulumaan enemmän noihin hapuilijoihin. Tai ehkä vain ajattelen asiaa enemmän kuin olisi syytä :)

Sen tiedän, että kuljen minne tahansa, Suomi tulee aina säilymään sieluni maisemana. Vaikka tuo maisema ei olisi konkreettisesti edessäni, kuulun siihen henkisesti. Ehkä pelkään turhaan juurettomuutta? Sillä onhan minulla juuret: ne pureutuvat Suomen karun kauniiseen maaperään, ne ovat antaneet minulle elämäni.

Olemme Kollini kanssa kulkukatteja matkalla jonnekin. Reppu täynnä muistoja ja nenä kohti uusia ihmeitä.

Rakastakaa kaikkia niitä hetkiä, jotka saatte elää läheistenne kanssa. Jokainen päivä on tärkeä, sillä elämä ei ole ikuista. Arvostakaa sitä mitä olette saavuttaneet, mihin olette pysähtyneet ja minne olette matkalla. Tehkää elämästänne itsenne arvoinen seikkailu.

This week started with ”light” thoughts about identity ;) I guess that everybody living abroad, starts to search for his/her meaning and place in one´s life at some point.

During my last visit in Finland I found some old diary entries. I just remembered how much I wanted to live abroad! I wanted to live in London and I was also playing with the idea of moving to France or Italy. This last one came true and I´m grateful of that. It´s wonderful to see new places and experience new cultures, but living abroad is not only fun.

For sure, missing my parents, friends and places is sad. I also noticed that it was surprisingly hard to give up my work. Too often we identify ourselves via work.

Of course you can build up new roots also abroad. That it really becomes your home. But in our situation we are not at home yet. My husband works for the UN and he has still years to come at work. We will not settle down in Italy but we don´t know yet where we will end up.

Sometimes it scares me, this feeling of being without roots in the solid ground. And at the same time it gives certain bohemian romantic feeling that we are wonderers in this world, we are not bound to any place. I´m a travel-cat with a bag full of memories and nose towards new adventures.

What I mean saying rootless? It´s being not totally the same anymore than before living in Finland. And my loved ones there can not totally understand my feelings about living abroad, it´s only natural.

And it´s horrible to miss my mom! To remember the last waving at the airport terminal before mom left back to Finland. And I don´t know when I will see her again. Feeling guilty of being so far away when my parents are aging. Father already 81 and mom soon 76. It breaks my heart sometimes to think too much about this.

I´m also jealous for my friends´ lives in Finland. I´m the last one to hear the gossips and I can´t be there often to share the joy or cry with them in the sorrow.

Sometimes it sucks to think that we don´t have permanent home. I would love to furnish a flat or house as we like, to get a cat-friend (and a donkey although I know that´s funny!;) and settle down. Now we´re living in rental flat with old furniture – because at some point we will move again and it would be useless of getting nice and even expensive furniture just to scratch them in the move and then they anyway wouldn’t fit into the next flat! Well, these are materialistic thoughts in the end but I can´t help myself...

I don´t belong totally anymore in Finland but I don´t belong in Italy either. We are here only because of my husband´s work. I don´t work here, I don´t have Italian friends, I speak only “un po” Italian. I´m married with a French but I don´t belong to France. We don´t live there – at least yet – and I haven´t built up networks there.

Also in Bonn, where we lived two years before coming back to Turin, I felt different from many other UN Spouses that have already lived in different places of the world and somehow accepted their moving reality. In Bonn there is very active UN Spouses Organization and I was glad to get connected with them. There we had a collection of international people from different countries and moving to different countries still. Amazing!

The trick of having one´s meaning in life abroad is to build up your meaning yourself as said my charismatic and fabulous South-African lady friend in Bonn. For her the meaning is bridge :) She gets connected via that and has always something familiar no matter where she goes.

These wise words are though useful in every life situation: we should build up our own meaning of life. To think what we like to do and go for it. Enjoying of the moments and going ahead.

I know that where ever I will go, my main roots will always stay in Finland, in it´s rough but beautiful soil. So in that respect I´m not rootless. It´s a gift and a curse of living elsewhere than in your home country but we can decide ourselves how to make our lives work.

Let the small moments in life give us joy and remember to cherish the time we have with our beloved ones.

Ruisleipäohje ja kansainvälisen muuton muisteluita

Aloitin ruisleivän leipomisen vuonna 2008. Olin silloin asunut vajaan vuoden täällä Torinossa ja ruisleivän vieroitusoireet olivat pahentuneet koko ajan. Täältä ei ruisleipää saa eikä Ranskankaan puolelta. Oli aina hankalaa kuskata isot paketit ruisleipää Suomesta, kun eivät ne kuitenkaan kauaa kestäneet. Siispä päätin alkaa leipomaan omia leipiä!

Olin kuullut, että homma on monimutkaista. Hieman epäilin leipomistaitojani, sillä en ole todellakaan mikään keittiöihme. Mutta himo ruisleipään vei voiton ja parin onnettoman kokeilun jälkeen onnistuin saamaan ruisleivän juuren aikaiseksi!

Tässä omat ohjeeni luonnonjuurella valmistetun ruisleivän tekoon. Aloitus on hieman monimutkainen, mutta kun juuri on valmis ja ensimmäinen taikina tehtynä niin seuraavat leipomiskerrat ovat helppoja ja menevät rutiinilla!

Juuri:

Tarvitset vesilasin, puuhaarukan, kuumaa vettä ja ruisjauhoja. Ruisleipätaikina ei muuten tykkää metallisista työvälineistä. Puu, lasi ja muovi ovat jees.

Ensimmäinen päivä:

Täytä lasi ¾ kuumalla keitetyllä vedellä. Sekoita sekaan ruisjauhoja sen verran, että sotkusta tulee paksu velli. (Sekaan voi murustaa hapankorppua tai valmista ruisleipää lisämakua antamaan.)

Peitä vesilasi ilmavasti muovikelmulla, se pitää vellin lämpimänä, mutta päästää bakteereita sisään. Laita lasi lämpimään paikkaan muhittelemaan pariksi päiväksi, esimerkiksi keittiön hyllyn päälle kuumalla vedellä täytettyyn vesikippoon. Velliin alkaa muodostua luonnonjuurta eli se alkaa haista ja kuplia.

Kolmas päivä:

Valmiiseen juureen lisäillään silloin tällöin hieman kuumaa vettä ja ruisjauhoja. Sotku pidetään puuromaisena vellinä. Pidä astia lämpimässä vesihauteessa (vaikkapa isossa kattilassa, lavuaarissa tai patterin vieressä) ja pellavaliina astian päällä. Tätä pari päivää, kunnes astiassa on kunnon määrä velliä. (Varo ettei homehdu, kuten minun vellille pääsi käymään ekalla kerralla!)

Viides tai kuudes päivä:

Kehittyneestä juuresta otetaan pari desiä talteen ja laita pakkaseen. Sitä käytetään uuteen leipomiskertaan.

Juuresta otetaan pari desiä talteen pakkaseen
You take 2 dl of ryebread root to keep it in the freezer untill next baking time

Jatka astiassa olevaa puuromaista velliä taikinaksi. Lisää velliin hieman kuumaa vettä ja paljon ruisjauhoja. Muista aina ottaa juurta talteen ennen kuin lisäät siihen jauhojen mukana teelusikallisen suolaa ja vajaan teelusikallisen kuivahiivaa. (Nuori juuri ei ole kovin vahva, se kehittyy iän myötä, joten ruisleipätaikina tarvitsee aluksi hieman hiiva-apua noustakseen.) Jos haluat, voit lisätä muitakin jauhoja tai vaikkapa kaurahiutaleita.

Taikinaa sekoitetaan puuhaarukalla tai puukauhalla. Käsiä ei tarvitse (etkä todellakaan halua!) työntää taikinaan, sillä se on aikamoista tahmaa, mikä tarttuu joka paikkaan. Lisää jauhoja, kunnes taikina on tömäkkää ja kauhalla on hankala kääntää taikinaa.

Ruisleipätaikina valmiina nostatukseen
Ryebread dough ready to get to the warm place to develop for five hours

Peitä astia pellavaliinalla tai löysästi muovikelmulla ja laita astia jälleen lämpimään paikkaan. Anna taikinan nousta viisi tuntia. Ruistaikinan ei kuulu nousta yhtä muhkeasti kuin normileipä- tai pullataikinan, joten älä pelästy vaisua nousua.

Taikina nousee astiassa. Lavuaarissa lämmintä vettä.
Dough is getting developed in a pot covered loosely with plastic. Warm water in the sink.

Viisi tuntia noussut, valmis ruisleipätaikina
After five hours developing, the ready ryebread dough

Jauhota leivinpaperi hyvin. Ota pari muovilastaa ja nostele taikinaa pieniin kasoihin pellille. Sirottele jauhoja lättysten päälle ja taputtele niitä varovasti tasaisemman näköisiksi ja reunat siistimmiksi. Levitä pellavaliina päälle ja anna nousta yksi tunti lämpimässä paikassa.

Nostele muovilastoilla ruistaikinaa pellille
Lift small cakes to the baking paper with two plastic kitchen  tools

Raa´at ruislättyset
Raw ryebread

Laita uuni 200 asteeseen. Ennen kuin nostat ensimmäisen pellin uuniin, pistele haarukalla reikiä ruislättysiin.

Ennen uuniin laittamista leivät rei´itetään haarukalla
Make some holes with fork before putting the ryebreads to the oven

Paista 17 minuuttia uunista riippuen. Väritys saa olla kunnon tummanruskea. Kun otat leivät uunista, kääri ne pellavaliinaan, etteivät kovetu liikaa.

Paistetut ruisleivät. Näissä on päällä venhäjauhoja, en halunnut tuhlata arvokkaita ruisjauhoja enempää.
Ready ryebread.The cover is white because I used there white flour instead of ryeflour to save it :)

Sitten otetaan lasi kylmää maitoa ja margariinia tai voita ruisleivän päälle ja nautitaan! Liika ahneus ei sitten kannata, vaikka makoisaa onkin, sillä tuoreen ruisleivän ahmimisesta tulee aikamoiset vatsavaivat – nimimerkillä kokemusta on ;)

Ei kun syömään!
Ready to eat!

Suussasulavaa ruisleipää margariinisilmällä
Delicious, warm ryebread with some margarin

Tässä vielä lyhyt ohje, kun teet pakastetusta juuresta uudelleen leipää.

Ensimmäinen päivä:

Ota juuri sulamaan aamulla. Lisää siihen illalla kuumaa keitettyä vettä ja ruisjauhoja.

Toinen päivä:

Sekoita juurikippoon kuumaa keitettyä vettä ja ruisjauhoja, kunnes kippo on täynnä. Anna muhia parisen tuntia pellavaliina päällä. Kaada velli leipomisastiaan ja lisää kuumaa vettä ja ruisjauhoja. Kun puuromaista velliä on kunnon määrä, ota pari desiä talteen kippoon ja laita pakkaseen taas seuraavaa kertaa varten. Tee sitten taikina ja lisää suolaa (ja pikkuisen hiivaa) ja anna nousta viisi tuntia ja niin edelleen.

Autan mielelläni, jos ohjeista huolimatta leivänteko ei meinaa luonnistua. Laita vaikka sähköpostia tulemaan niin katsotaan mikä voisi olla vikana.

Hiivan voi jättää taikinasta kokonaan pois jossakin vaiheessa, kun olet leiponut juurellasi jo useamman kerran ja luonnonjuuri nostaa omin avuin taikinan. Juuri ja siten myös taikina paranee ajan myötä ja maku kehittyy.

Paras tapa olisi tehdä ruistaikina aina isoon puuastiaan ja jättää astia pesemättä – juuri pysyy elävänä puun seinämillä seuraavia leipomiskertoja varten. Ennen vanhaan talon juuri oli tärkeä omistus ja kulki suvussa jopa sata vuotta! Kenties vieläkin joillakin suomalaisilla perheillä on ikivanhoja juuria.

Oma juureni on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen. Se on aika kansainvälinen tapaus: syntynyt suomalaisista tykötarpeista Italiassa, reissannut Ranskan ja Sveitsin kautta Saksaan ja samaa tietä takaisin Italiaan! Kansainvälisessä muutossa on omat haasteensa jo muutenkin, ja juuren suhteen minulla on ollut aikamoiset kommervenkit pitää se hengissä.

Kun muutimme Italiasta Saksaan helmikuussa 2009, pakkasin juuren kylmäkallejen ympäröimänä pakastekassiin. Onneksi oli talvi ja peräkontissa kylmä. Välietapissa Megèvessa juuri pääsi heti pakkaseen. Bonniin oli yli kahdeksan tuntia ajoa, joten juuri tietenkin suli. Onneksi saimme leipomistarvikkeet (ja pakastimen!) muutaman päivän sisällä ja pääsin tekemään taikinan ja siitä sain taas uuden juuriannoksen pakkaseen.

Saksassa on sikäli helppoa suomalaiselle, että kaupoista saa ruisleipää ja ruisjauhoja. Ostin aina hyviä ja rouheisia luomuruisjauhoja, joita sai ihan Rewe-lähikaupasta. Nyt täällä Italiassa alkaa taas tuo ruisjauhojen kantamisrumba Suomen matkoilta. Mainospala tähän väliin: Sokokselta saa ainakin Tampereella todella hyviä Liperin Myllyn luomuriihiruisjauhoja. Leivotussa leivässä on ihana savun tuoksu ja syvä maku.

Tämänkeväinen muutto Saksasta Italiaan oli konstikkaampi, koska muuttokamat ja siis myös jääkaappipakastin lähtivät jo kolme päivää ennen meitä Torinoon. Pyysin naapuritalon ystävältä apua ja vein juureni hänen pakasteeseen. Siinä oli afganistanilaisella perheellä ihmettelemistä suomalaisen hömpötyksen kanssa ;)

Tyhjä asuntomme Bonnissa
Our empty flat in Bonn, Germany

Eipä tuo oma ranskalainen Kollikaan aina oikein tajua ruisjuuren tärkeyttä. No, muutossa hermot ovat kireinä muutenkin eikä ylimääräisiä komplikaatioita kaipaa kukaan. Olen sitä mieltä, että suurin parisuhdekoetus on muutto! Varsinkin kansainvälinen sellainen. Ja kahdelle temperamenttiselle tapaukselle. En halua edes kuvitella mitä seuraa talonrakennuksesta. En taida koskaan edes kokeilla, heh.

Muuttorekka valmiina matkaamaan Bonnista Torinoon
Italian moving truck ready to take our stuff to Turin, Italy

Kolli ei innostunut siitäkään, kun päätin ottaa autoon myös viisi orkideaani. En halunnut ottaa riskiä, että ne kuolevat muuttorekassa. Siinähän sitten ajeltiin tuntitolkulla orkideat niskassa.

Automme oli muuten aivan überpakattu! Jouduin muun muassa taittelemaan täkin istuimeni ja selkänojan päälle, kun se ei mahtunut käärittynä taakse, vaikka kuinka yritimme. Kun siellä olivat ne orkideat. Mutta olipahan pehmeä istua! Ystävät tulivat ulos nauramaan autolle lähtiessämme Bonnista. Pakkaussuunnitelmamme olisi kaivannut ehkä pikkuisen lisähiomista.

Täyteen tupattu automme muuttovalmiina
Our over filled car ready to head towards the new life in Italy

Ajoimme viimeiseksi naapuriin ja sain ystäväni pakastimesta ruisjuuren matkaan mukaan. Pakkasin sen jälleen kylmäkallejen keskelle pakastekassiin. Juuri pääsi välietapissa Megèvessä taas onnellisesti pakasteeseen.

Muuton jälkeen pääsimme Megèveen vasta parin viikon jälkeen. Olimme jo asettuneet Torinoon ja pääsin vihdoin leipomaan! Eilen tein toisen kerran leipää muuton jälkeen.

Mainittakoon vielä, että muuttostressistä ja ruisleipätaikinan hajun valittamisesta huolimatta ranskalainen Kollini rakastaa leipomiani ruisleipiä! Perinteisestihän ranskalaiset syövät suomalaisittain kovin pullanoloista leipää, ja tummaa leipää pidetään yleisesti huonona muistona sota-ajalta ja saksalaisilta.

Mutta hulluhan Kolli olisi, jos ei ruisleivästäni tykkäisi, se on meinaan mahtavan makuista!


This entry is about baking traditional Finnish bread, rye-bread, with natural yeast. Developing natural yeast in rye-bread is an interesting - and difficult - project but once you have your "root" ready, baking gets easier in every time since the root and the bread gets better within the years and several bakings.

I made my rye-bread root in Italy from Finnish incredients, it has traveled with us from Turin to Germany via France and Switzerland and after two years back the same route :) It needed skillfull operation that it wouldn´t get rotten during the long trip.

Before leaving Bonn I needed to put the frozen root in to my Afgan friend´s freezer since our fridge-freezer left already three days before us to Turin in the truck. The family must have thought that what is this crazy Finn doing!

Home-made rye-bread tastes unbelievably good! And it´s very healthy with fibres. See below the recipe! If it´s still difficult and you can´t manage, I can help you. Just send me email so we can see what might be the problem. Tasty rye-bread is everybody´s right ;)

Ruisleipäkätkö. Sattuipa pyyhkeeseen muuten sopivasti Italian värit!
Ryebrean basket. Italian colours in the towel, I notice :)

How to make "root" and bake rye-bread:

Take glass, hot water and rye-bread flour, mix well with wooden fork.

Put plastic on top of the glass but only loosely, leave air.

Put glass on a warm place, like on top of a kitchen shelves.

Let it develop for two days. It should start bubble and smell bad :)

This is called rye-bread root. It´s natural yeast that lifts up the bread.

Kitchen magic!

3rd day: put the content of the glass into a baking bowl

(not metal! Rye-bread likes only wood, plastic and glass)

and mix more hot water and rye-bread flour. Mix more little by little during two or three days.

Keep the baking bowl always in a warm place covered with thin towel

and the bowl itself for example inside the sink filled with warm water.

5th or 6th day: take one glass from the stuff and put it to freezer.

You will use that as a root for the next baking!

To the rest add little bit more hot water and flour so much that

the mixture is too hard to turn anymore with the wooden fork.

In this phase you add also one tea spoon of salt plus little bit dry yeast

(natural yeast is week in the beginning  in young root so it needs a bit other yeast.

But when you bake many times you can leave the dry yeast totally,

your root will lift up the bread itself!)

Cover the bowl with a towel and let the stuff develop for five hours.

After developing, take two baking knives and start to lift

small contents of bread stuff to baking paper.

Put flour on top and fix the forms little bit better looking carefully.

Let the small breads develop for one hour.

Before baking, stich holes with a fork.

Bake the breads in ~ 200 celcius for 18 minutes. They can be well brown.

Enjoy in Finnish style with butter or margarin and glass of cold milk! :)

How to do the next baking:

Take your "root" to room temperature in the morning. In the evening,

add hot water and rye-bread flour. It should start to bubble again.

2nd day: add hot water and more flour and make it bigger. Before adding salt, take again one glass of stuff, put it into a box and to freezer. For the third baking. And so on, so forth.

                                                                                                                                                                                            

Kuutio ja katakombi - uuden asunnon yllätykset

Vielä muutama viikko sitten Kulkukatti pakkaili kimssuja ja kamssuja. Kahden vuoden elo Saksassa oli päättymässä ja edessä oli paluu  uusvanhaan kotikaupunkiin Torinoon. Palasin tänne mielelläni, sillä eihän Bonnin ikiharmaa taivas ja sadesää helli rotukissan turkkia eikä valoa kaipaavaa mieltä.

Ennen Bonnia ehdimme olla puolitoista vuotta Torinossa. Vaikka olin Saksassa pidempään kuin täällä, Torino tuntuu hassulla tavalla kodilta. Sitähän se toisaalta onkin: ensimmäinen ulkomainen kotini. Tännehän minä lensin ranskalaisen Kollin perässä syksyllä 2007 ja jäin sille tielle. Ja nyt on jälleen aika sopeutua italialaiseen elämänmenoon ja totutella tassunsa Torinon asfaltille.

Meillä kävi todellinen säkä, tuttava oli muuttamassa uuteen asuntoon juuri samaan aikaan kuin me tänne. Saimme sovittua asiat omistajan kanssa ja muutettua asuntoon hetimiten. Italian asuntomarkkinat ovat kalliit ja epämääräiset, joten olemme kumpikin varsin tyytyväisiä uuteen kotipesäämme.

Kansainvälinen muutto voi kiristää viiksikarvat äärimmilleen. Vaikea kuvitellakaan mitä se olisi ollut ilman täyden palvelun muuttoa, joka sekin jo kävi voimien päälle. Italian pojat kävivät pakkaamassa kamamme Bonnissa ja itse seurasimme myöhemmin perässä nyssykköillä täyteen ladatulla autolla.

Vielä joitakin laatikoita lojuu lattialla, mutta kyllä tämä jo alkaa mukavasti kotia muistuttaa. Asunto on varsin kaunis, kivasti remontoitu ja jätetty sopivasti vanhanaikaista tunnelmaa. Olohuoneen katto on alkuperäinen, tummanruskeista isoista hirsistä rakennettu. Esteettistä silmää miellyttää myös keittiön kaariholvikatto, mikä on jätetty paljaaksi punatiileksi.

Ainoa harminkryyni on olohuoneen keskelle isketty oranssi kuutio. Se on olevinaan jonkinlainen vierashuone, vaikka tästä katista se vaikuttaa ennemminkin hiirenloukulta, sillä niin pieni, pimeä ja epäkäytännöllinen se on.

Vieraskoppi keskellä olohuonetta

Kun tuli aika viedä ylimääräisiä tavaroita kellariin, kohtasin hauskan järkytyksen. Kellari on ennemmin katakombi! Heti ison rautaoven takaa lähtee alas jyrkät, rapautuneet kiviportaat. Alhaalla käytävän lattia on hiekkaa ja seinät tunkkaiselta haisevaa kiveä. Katakombistamme tuli mieleen Dungeons and Dragons –peli. Toivoa sopii, ettei örkkejä ja muita monstereita ala ilmestyä kulman takaa…

Portaat alas kellariin

Kellarikäytävä

Keskiaikainen vankityrmä vai kellari?

Joku päivä täytyy kulkea käytävät läpi. Mutta Kulkukatin villinä pamppaileva mielikuvitus ei salli sellaiseen seikkailuun yksin lähteä. Kolli ei mukaan suostunut, hän on varsin sisäsiisti tapaus eikä halua epämiellyttäviin paikkoihin. Pitää varmaan järjestää jollekin Suomi-ystävälleni elämysvaellus, mitä sävyttämään voisin hankkia tunnelin somisteeksi vaikkapa muovipääkallon ja muutamat sääriluut.


We came back to Turin after being in Bonn for two years. We got appartment via my husband´s colleaque. We were happy because it´s really expensive and difficult to find a decent flat in Italy. And there are always some problems that you are not aware at first. Now we saved time and money since we got the flat straight from the landlady, no agency feed involved.

We could trust the colleaque, he would have told if there are some manor problems in this flat - since we had to move in without seeing the flat before! We saw it only from the photos.

I am very happy about the flat. Except two things that were less convinient: there is a strange, orange painted "cube" in the middle of the living room. It´s supposed to be a small room but since it´s half open it doesn´t offer so much privacy. Well, it´s anyway okay, better than no guest room at all.

I got horrified when we had to take things to the cellar. It was more like a catacomb! Steep stone stairs go down and you feel like being in some Indiana Jones movie when starting to follow the never-ending corridors. The floor is stone and earth, the walls old bricks and some of the doors from what ever century! Only some skulls missing... 

I´m pretty sure we are not going to visit the cellar too often. I´m sure there must be also rats lurking somewhere :-O