Ulkosuomalaisen identiteettihapuilua

Tämä viikko alkoi näemmä näinkin kepeissä merkeissä kuin identiteetin pohdinnalla :)

Jokaiselle ulkomailla asuvalle tulee varmasti jossakin vaiheessa tarve pohtia omaa olemassaoloaan vieraalla maalla, elämän merkitystä ja paikkaa uudessa ympäristössä. Muutos on niin konkreettinen, kun se tapahtuu elämän jokaisella osa-alueella, että sen hahmottamisessa menee aikaa.

En ole vieläkään sisäistänyt täydellisesti (tuskin tulenkaan) omaa elämääni ulkomailla. Eikä siihen välttämättä ole tarvettakaan. Olihan minulla jo Suomessa asuessa tarve aika ajoin päivittää ajatuksia itsestäni ja touhuistani. Ihminen ei ole koskaan valmis, ja kiertolaisen elämässä tämä vain korostuu.

Nimesin otsikon identiteetinhapuiluksi, koska sana identiteettikriisi tuntui liian raflaavalta. Ja totta puhuen en ole tainnut koskaan olla Totaalisen Hukassa omassa itsessäni. Hapuilua tosin tapahtuu enemmän tai vähemmän koko ajan, heh, mutta se vie vain eteenpäin.

Luin sattumalta vanhoja päiväkirjaotteita viimeisellä Suomen reissulla. Muistin vasta, kuinka suuri kaipuu minulla olikaan ulkomaille joskus kuusi vuotta sitten. Haaveilin muutosta Lontooseen. Leikittelin myös ajatuksella asumisesta Italiassa tai Ranskassa, mutta realistisena torppasin nuo aatokset kieliongelman takia. Niin siinä sitten kävi, että päädyin sekä Italiaan ja Ranskaan, ranskalaisen Kollin kanssa. Tässä mielessä voi siis sanoa, että olen saanut toteuttaa osan unelmistani! Olen siitä kiitollinen.

Vaikka saan mahdollisuuden elää mielenkiintoista elämää ja nähdä paljon sellaista, mistä vain haaveilin aikaisemmin, ei ulkomailla eläminen ole toki pelkkää juhlaa. Tai riippuu tietenkin elämästä, mutta nämä ovat minun pohdintoja :)

Se nyt on selvää, että perhe, läheisimmät ihmiset ja tärkeimmät paikat aiheuttavat ikävöinnin pistoksia. Mutta huomasin, että myös työstä luopuminen otti yllättävän koville. Olin saavuttanut itselleni tärkeän etapin, minut oli juuri muuttoa edeltävänä keväänä vakinaistettu, mikä ei ole itsestäänselvyys humanistille eikä kellekään taiteen alalla työskentelevälle. Minulla oli myös hyvät mahdollisuudet edetä pidemmälle. Mutta niin vaan uhkarohkeasti päätin jättää kaiken ja lähteä Kollini matkaan.

Alppimaisema lentokoneesta
Italian Alps from the airplane

Toki ulkomaille voi myös juurtua, mutta se vaatii asettumista ja elämistä paikallisessa kulttuurissa paikallisten kanssa. Minä ja Kolli olemme kulkureita. Tässä elämäntilanteessa ei voi täysin juurtua eikä todella kokea kuuluvansa jonnekin. Kollini työskentelee YK:ssa. Hän on siitä onnekkaassa asemassa, että työ on stabiili, häntä ei lähetetä muualle eikä työmatkojakaan ole juuri koskaan. Mutta me emme tule jäämään Italiaan. Tämä on vain välietappi.

Kokosin tähän joitakin mietteitä näistä juurettomuuden ajatuksista.

• Suomessa asuvat rakkaani eivät voi täysin samaistua kokemuksiini ja elämääni, enkä minä voi koskaan palata siihen tilaan missä olin ennen lähtöäni. Joskus koen syyllisyyttä marmattaessani elämän pienistä vastoinkäymisistä ja tyhmistä italialaisista, kun samalla tiedostan olevani etuoikeutettu monella tavalla. Monelle läheiselle elämäni voi kuulostaa romanttiselta seikkailulta, mutta he eivät voi tietenkään kokea näitä sydämen nyrjähdyksiä, joita ulkomailla asuminen väistämättä aiheuttaa.
• Sitä pikkutyttömäistä ikävää äitiin. Kyynelten kihoamista silmiin muistaessa viimeistä käden heilautusta äidin kadotessa näköpiiristä kohti terminaalia ja Suomeen vievää lentokonetta. Tiedostaessa, että menee taas pitkä aika ennen kuin saa olla äidin kanssa uudelleen.
• Vatsaa vääntävää huolta vanhemmista. Isä täytti jo 81 vuotta ja äiti täyttää pian 76. He ovat jo kovin iäkkäitä ja suren sitä, etten saa olla läsnä heidän kanssaan niin paljon kuin haluaisin, en ehdi auttamaan askareissa ja kuuntelemaan mitä heillä on jutusteltavaa. Pelkoa, jos jotakin kamalaa tapahtuu. Etten ehdi paikalle ajoissa. Olen muualla ja he joutuvat olemaan ilman minua. Koen valtavaa syyllisyyttä itsekkyydestäni asua näin kaukana heistä ja heidän elämänsä tapahtumista.
• Pihalla oloa ystävien elämästä. Kateellisena luen Facebook-päivityksiä menoista ja tapahtumista, joissa en saanut olla itse mukana. Harmitellen, että saan tietää uusista jutuista ja juoruista aina viimeisenä. Kaipuuta yhdessä hengaamiseen, hömpöttelyyn, jutusteluun maailman kaikista asioista, kysymään kamulta mitä sinulle oikeasti kuuluu. Kaipuuta olemaan läsnä toisen onnen hetkissä ja toimimaan lohduttavan olkapäänä elämän murjoessa. Pelkoa, että etäännyn ystävistäni liikaa ja joku päivä huomaan, että henkinen yhteys on katkennut enkä ole todella läheinen enää kenenkään kanssa kadottuani maailmalle.

Veneranta Pyynikillä, lempikävelyreittini
Little boat shore in Pyynikki forest at Tampere, my favourite path

• Minulla ei ole pysyvää kotia. Asumme vuokralla Italiassa ja meillä on lomapaikka. Suomi on henkinen koti, mutta siellä käyn vain kääntymässä. Joskus haaveilen siitä hetkestä, kun tiedän asettuneeni aloilleni. Siitä, että minulla ja Kollilla olisi todellinen koti, johon voisin panostaa eri tavalla kuin tähän ainaiseen muuttouhan alla olevaan vuokrakämppään ja vanhoihin huonekaluihin, joita siedämme ainoastaan siksi, että olisi tyhmää hankkia jotakin kallista, kun kohta taas kuitenkin muutetaan. Huonekalut aina kärsivät kansainvälisessä muutossa eivätkä ne sitten edes sopisi seuraavaan asuntoon, kun sen ulkonäöstä tai pohjaratkaisusta ei voi etukäteen tietää. Sinänsä materialistista höpinää, mutta tärkeää tuokin. Haaveilen myös omasta kattikaverista (ja aika epärealistisesti omasta aasista, hih), mutta tässäkin on oma haasteensa.
• Juurettomuus on myös sitä, etten kuulu täysin enää Suomeen mutten Italiaankaan. Ainoa syymme asua Italiassa on Kollini työpaikka. Olisi eri asia, jos olisin naimisissa italialaisen kanssa, yhteys ja ymmärrys kulttuuriin rakentuisi eri tavalla ja pysyvälle pohjalle. Minulla ei ole italialaisia ystäviä, en käy työssä, puhun italiaa vain ”un po” ja olen välillä ihmettelevä alien täkäläisten keskellä, heh. Olen rakentanut oman pikku maailmani, jossa toimin ja hahmotan olemassaoloni omilla säännöilläni. Kotikissana minulla on oma työni kotona, ja myös mielekkäitä harrastuksia. On kyllä ihanaa, että täällä on oma, pieni suomalainen piiri. Sitähän tulisi ihan hulluksi ilman suomalaista vertaistukea!

Torinon keskustaa
Turin city center

• En kuulu myöskään Ranskaan. Kulttuuri, kieli ja kaupungit ovat tulleet tutuiksi Kollini kautta, mutta koska emme asu Ranskassa, en ole voinut luoda sinne omaa maailmaani.
• En kokenut täysin kuuluvani muiden YK-puolisoiden joukkoon Bonnissa, missä asuimme kaksi vuotta ennen paluutamme Torinoon. Olin Bonnissa paljon tekemisissä YK:n puoliso-organisaation aktiivisten kanssa. Meillä oli yhteistä toimintaa, harrastekerhoja ja kahvitapaamisia, myös hyväntekeväisyyttä. Mutta Bonnin YK-puolisot ovat vielä enemmän kulkureita kuin minä ja Kollini. Siellä oleviin organisaatioihin kuuluu työntekijöille 3-5 vuoden välinen kierto, jolloin on pakko vaihtaa kohdetta.

Moni Bonnin kansainvälisistä ystävistäni oli jo asunut ympäri maailmaa, New Yorkista Katmanduun. Heille tuo elämäntapa on itsestäänselvyys eivätkä he ajatelleet yhtä kaihoisasti juurtumista jonnekin kuin minä. Tai he eivät ainakaan puhuneet siitä samalla antaumuksella kuin allekirjoittanut :)

Ero on toki siinäkin, että moni heistä oli lähtenyt YK:ssa työskentelevän puolisonsa matkaan jo nuorena. Minä olin ulkomaille muuttaessa jo 32-vuotias. Eikö vanha kissa opi uusia temppuja? Vai olenko vain enemmän kiintyvää sorttia oleva katti, jolle on vaikeaa jättää aina taakseen, kun ei voi rakentaa vanhan varaan?

Kotikatu Bonnissa
My home street in Bonn, Germany

Ennen tekemäni työ toi paljon merkitystä. Toisaalta on hyvä juttu, että joudun nyt määrittämään itseni ilman työtä. Sillä eihän työn pitäisi luoda identiteettiämme! Me luomme oman olemassaolon merkityksen itse. Työ on vain seuraus siitä mitä olemme tehneet ja ajatelleet ja kulkemamme tien pysähdyspaikka.

Toiset tiedostavat reittinsä selkeämmin kuin toiset. Satun itse kuulumaan enemmän noihin hapuilijoihin. Tai ehkä vain ajattelen asiaa enemmän kuin olisi syytä :)

Sen tiedän, että kuljen minne tahansa, Suomi tulee aina säilymään sieluni maisemana. Vaikka tuo maisema ei olisi konkreettisesti edessäni, kuulun siihen henkisesti. Ehkä pelkään turhaan juurettomuutta? Sillä onhan minulla juuret: ne pureutuvat Suomen karun kauniiseen maaperään, ne ovat antaneet minulle elämäni.

Olemme Kollini kanssa kulkukatteja matkalla jonnekin. Reppu täynnä muistoja ja nenä kohti uusia ihmeitä.

Rakastakaa kaikkia niitä hetkiä, jotka saatte elää läheistenne kanssa. Jokainen päivä on tärkeä, sillä elämä ei ole ikuista. Arvostakaa sitä mitä olette saavuttaneet, mihin olette pysähtyneet ja minne olette matkalla. Tehkää elämästänne itsenne arvoinen seikkailu.

This week started with ”light” thoughts about identity ;) I guess that everybody living abroad, starts to search for his/her meaning and place in one´s life at some point.

During my last visit in Finland I found some old diary entries. I just remembered how much I wanted to live abroad! I wanted to live in London and I was also playing with the idea of moving to France or Italy. This last one came true and I´m grateful of that. It´s wonderful to see new places and experience new cultures, but living abroad is not only fun.

For sure, missing my parents, friends and places is sad. I also noticed that it was surprisingly hard to give up my work. Too often we identify ourselves via work.

Of course you can build up new roots also abroad. That it really becomes your home. But in our situation we are not at home yet. My husband works for the UN and he has still years to come at work. We will not settle down in Italy but we don´t know yet where we will end up.

Sometimes it scares me, this feeling of being without roots in the solid ground. And at the same time it gives certain bohemian romantic feeling that we are wonderers in this world, we are not bound to any place. I´m a travel-cat with a bag full of memories and nose towards new adventures.

What I mean saying rootless? It´s being not totally the same anymore than before living in Finland. And my loved ones there can not totally understand my feelings about living abroad, it´s only natural.

And it´s horrible to miss my mom! To remember the last waving at the airport terminal before mom left back to Finland. And I don´t know when I will see her again. Feeling guilty of being so far away when my parents are aging. Father already 81 and mom soon 76. It breaks my heart sometimes to think too much about this.

I´m also jealous for my friends´ lives in Finland. I´m the last one to hear the gossips and I can´t be there often to share the joy or cry with them in the sorrow.

Sometimes it sucks to think that we don´t have permanent home. I would love to furnish a flat or house as we like, to get a cat-friend (and a donkey although I know that´s funny!;) and settle down. Now we´re living in rental flat with old furniture – because at some point we will move again and it would be useless of getting nice and even expensive furniture just to scratch them in the move and then they anyway wouldn’t fit into the next flat! Well, these are materialistic thoughts in the end but I can´t help myself...

I don´t belong totally anymore in Finland but I don´t belong in Italy either. We are here only because of my husband´s work. I don´t work here, I don´t have Italian friends, I speak only “un po” Italian. I´m married with a French but I don´t belong to France. We don´t live there – at least yet – and I haven´t built up networks there.

Also in Bonn, where we lived two years before coming back to Turin, I felt different from many other UN Spouses that have already lived in different places of the world and somehow accepted their moving reality. In Bonn there is very active UN Spouses Organization and I was glad to get connected with them. There we had a collection of international people from different countries and moving to different countries still. Amazing!

The trick of having one´s meaning in life abroad is to build up your meaning yourself as said my charismatic and fabulous South-African lady friend in Bonn. For her the meaning is bridge :) She gets connected via that and has always something familiar no matter where she goes.

These wise words are though useful in every life situation: we should build up our own meaning of life. To think what we like to do and go for it. Enjoying of the moments and going ahead.

I know that where ever I will go, my main roots will always stay in Finland, in it´s rough but beautiful soil. So in that respect I´m not rootless. It´s a gift and a curse of living elsewhere than in your home country but we can decide ourselves how to make our lives work.

Let the small moments in life give us joy and remember to cherish the time we have with our beloved ones.