Juhlintaa ja parkkihäslinkiä

Tänään on italialaisten suurin juhlapäivä vuosikymmeniin, yhdistynyt Italia täyttää 150 vuotta. (Näen vihreää, valkoista, punaista) Kuten arvata saattaa, eilen oli melkoiset häppeningit iltaa kohden. Väkeä oli kuin pipoa keskustassa, vaikka satoi. (Italialaiset ja ranskalaiset ovat nirsoja menemään ulos sateella siinä missä suomalainen vetää sadevermeet päälleen tottumuksen tuomalla tyyneydellä).

Ranskalainen Kollini ajoi illalla töistä kotiin huomatakseen, että parkkihallimme on täynnä. Se toimii kuukausimaksullisten paikkojen ohella tavallisena parkkihallina ja nyt viimeisinkin paikka oli viety. Raivostuttavaa maksaa paikasta eikä sitten saada autoa sinne!

Kollini on hyvin tarkka autostaan, joten hän ei halunnut jättää sitä ties minne, ei kysettäkään syrjäisemmistä sivukujista. Autoa ei enää löytyisi seuraavana päivänä tai se olisi lommoilla. Koko keskusta oli tupaten täynnä, joten ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa auto sisäpihallemme porttikongista. Pihaan saa ajaa asioimista varten, ei yöparkkiin, mutta Kolli päätti tehdä ”italialaiset” eli laittaa auto sinne minne se mahtuu.

Yöllä alkoi tapahtua ja juhlahulinat huipentuivat keskustassa. Joen luona oli mahtipontisen näyttävä ja pitkä ilotulitus. Liikennettä ja tööttäyksiä oli kuin pahimpaan ruuhka-aikaan. Nappasin oheisen kuvan parvekkeeltamme keskiyön aikoihin. Tööttäily jatkui aamutunneille, joten uni ei oikein tullut silmään.

Aamulla menin auttamaan Kollia auton kanssa. Porttikonki on kapea ja sen suuri, metallinen portti monimutkainen ja raskas. Portti ei yllättäen auennut. Huomasimme, että joku oli lukinnut alaosan ylimääräisellä lukolla. Palasin ylös etsimään lisäavaimia.

Saimme lopulta portin auki, kun talomme asukas tupsahti sopivasti paikalle ja alkoi uhitella väärästä parkkeerauksesta. Olin nolona, kuvittelin, kuinka koko talo on paheksunut sisäpihan vallannutta autoamme. Helvetin saksalaiset! Ja vielä juhlapyhänä!

No niin, tästä tulee pitkät neuvottelut ja Kolli myöhästyy töistä, ajattelin ja hipsin takaisin ylös jättäen miehet setvimään asiaa.

Sain Kollin myöhemmin kiinni ja kyselin, mitä hiiltynyt naapurimme oli puhellut ja miten tilanne oli selvinnyt. Keskustelu oli kestänyt kuulemma jonkin aikaa ja puolustuspuheenvuoroja oli käyty useampia:

- Mitä, jos kaikki tekisivät näin?
- Mutta mitä olisi pitänyt tehdä?
- Muilla on sama parkkiongelma
- Meillä on maksettu parkkipaikka, mutta halli oli täynnä
- Ei se ole talomme vika!
- Ei se ole meidänkään vika

...ja niin edelleen!

Tilanne oli soljunut alun eripuraisuudesta hapuilevaan yhteisymmärrykseen ja syväanalyysiin keskustan parkkiongelmista ja päättynyt lopulta reiluun kädenpuristukseen. Kolli oli todennut, että eihän tällaista tapahdu kuin kerran 150:ssa vuodessa ja italialainen oli hyväksynyt anteeksipyynnön kansallisylpeydellä.

Asiat ratkesivat ”italialaiseen tapaan” eli neuvottelemalla. Heh, Saksassa olisi jo soitettu poliisi paikalle!